Legg-Perthesistä luettua...

Tässä lueskelin tanskalaisten uunituoretta Gårdhunden-julkaisua 3/2014...ja suureksi yllätyksekseni siellä oli Tanskan rotuyhdistyksen jalostustoimikunnan ohjetta ja kannanottoa pihakoirillakin esiintyvään sairauteen nimeltä Legg-Perthes. Sairaushan on saanut hassun nimensä 1910 vuonna kolmen ihmisen sukunimien perusteella (Calve-Legg-Perthes). Kaikki kolme em. olivat kuvailleet saman sairauden omilla tahoillaan sairastuneiden ihmislasten perusteella.

Olen tätä sairautta "pelännyt ja pohdiskellut" jo kymmenisen vuotta. Lähinnä se on askarruttanut minua, että mitä jos tällainen tapaus sattuu kohdalle...sen perinnöllisyys jne. Se askarruttaa minua yhä, eikä vähiten sen vuoksi, että kasvattamani nuori koira siihen sairastui aivan äskettäin. Kerroin tapauksesta tällä blogilla reilu kuukausi sitten. Haluan myös jakaa tämän lukemani kanssanne, joukossa lienee joitakin kasvattajiakin...tämä informaatio kuuluu mielestäni kaikille.

Tanskassa oli keväällä tapaus jossa nuorella koiralla oli diagnosoitu kyseinen sairaus ja yhdistyksen jalostustoimikunta lähti asiaa selvittelemään asiantuntijoiden avulla (Birgitte Schjoth, Helle Friis-Proschowsky). Tapaus oli nk. "kuuma peruna"sillä sairastuneen koiran lähisukulaisia on paljonkin jalostuskäytössä joten tapaus herätti ajatuksia ja kysymyksiä hyvin monella taholla.

Asiantuntija-apuna he käyttivät Tanskan Kennelliiton koirien jalostukseen ja eläinlääkintään erikoistuneita tahoja. Kahta jalostukseen perehtynyttä eläinlääkäriä, joista toinen kouluttaa ihmisiä koirankasvatus- ja terveysasioissa Tanskan Kennelliitossa. Toinen vuorostaan opettaa Kööpenhaminan yliopistossa uusia eläinlääkäreitä, kuin myös tekee tutkimustyötä. Hänen käsialaansa on mm. tutkimus viiden tanskalaisen rodun geneettisestä monimuotoisuudesta, johon olen viitannut joskus aiemmissa kirjoituksissani. Ko. tutkimushan kertoi tanskalais-ruotsalaisen pihakoiran perimän olevan varsin monimuotoinen, toisin kuin monen muun koirarodun.

Suositukset ohjeista ja toimenpiteistä olivat seuraavanlaiset;

• yhdistelmää josta syntyi sairas jälkeläinen ei tule uusia
• sairastunutta koiraa ei käytetä jalostukseen
• pyritään välttämään linjausta sairastuneen lähisukulaisiin
• sairastuneen yksilön lähisukulaisten jälkeläismääriin kiinnitetään huomiota (ei matadorijalostusta!!)
• vältetään poistamasta terveitä yksilöitä jalostuksesta (huom. se geneettinen variaatio)

Eli suvuissa joissa sairautta on esiintynyt (tässä tulemme mielestäni siihen pointtiin, jossa avoimuus ja tiedottaminen olisi tärkeää, jotta tiedämme missä suvussa ja mitä?) tulisi rajoittaa/välttää sukusiitosta, kuin myös linjausta lähisukulaisiin. Joillain yksilöillä saattaa olla enemmin perimässään geneettistä "alttiutta" tähän sairauteen, esim. aiemman sukusiitoksen/linjauksen vuoksi. Tulisi varjella ja hyväksikäyttää rodun perimän monimuotoisuutta.

Eläinlääkäritahot viittasivat mm. ihmispuolen tutkimuksiin, joiden perusteella sairauden periytymismalli ei olisi välttämättä autosomaali resessiivinen, vaan ennemminkin multifaktorelli, polygeeninen periytymismalli. Koirapuolella heidän mukaansa on olemassa pari tutkimusta, eri roduilla, jotka tavallaan kuitenkin kumoavat toinen toistensa päätelmät periytymismalleista.

Jos ajatellaan ja pohditaan em. ohjeita ja toimenpiteitä, ne ovat hyvin pätevät myös monen muun perinnöllisen sairauden ja vian "hallintaan" koiranjalostuksessa. Seuranta on myös tärkeää, jotta informaatiota saadaan lisää, jotta kenties joskus voidaan päätellä jotain...

Että tällaista olen lueskellut ja pohdiskellut...lähteenä tekstiini käytin Tanskan rotuyhdistyksen uusinta julkaisua Gårdhunden 3/2014.