Ääniarkuus

On ominaisuus jota en yhdellekään koiralle toivo!

Miksi koen asian niin tärkeänä?

Sille löytyy varsin hyvä selitys; olen elänyt yli 14 vuotta ääniaran/paukkuaran koiran kanssa ja voin kertoa omasta kokemuksestani että se on hermoja raastava ja riipivä kokemus, niin koiralle kuin ihmisellekin! Ääniaran koiran kanssa kävin läpi hyvin erilaisia tunnetiloja, laidasta laitaan...kun mikään, ei niin mikään, ei auttanut!

Pihakoirahan ei varsinaisesti ja onneksi ole edes sen tyyppinen koira, jolle ääniarkuus olisi ominaista, toki kasvattajana seuraan tilannetta hyvin aktiivisesti. Toivon myös että tähän asiaan suhtaudutaan vakavasti, ei vähätellen.

Tyypillisempiä esimerkkejä ääniherkkyydestä löytyy usein paimenkoirista, kuten oma jo edesmennyt partacollieni Napoleon, kotoisammin Nakke vaan...

Ostin Napoleonin 7-viikkoisena pentuna kolmanneksi koirakseni. Ensimmäisen vuoden koira oli aivan normaalin oloinen, hauska ja kiltti heppu joka sulatti sydämet hellyyttävällä olemuksellaan. Toisella ikävuodella alkoi pikkuhiljaa näkymään kaikenlaista reagointia ääniin. Äkillisen äänen kuultuaan koira tärisi välillä kuin horkassa, ollen täysin tolaltaan...kuolasi, yritti piiloutua ja ahtautui mitä kummallisempiin paikkoihin. Muistan elävästi, miten kerran sateen alettua koira oli tunkenut itsensä kaktuksen päälle makaamaan yhteen nurkkaan...ei ollut hauskaa nyppiä niitä piikkejä turkin seasta.  Se alkoi vuosien kuluessa myös yleistämään pelkotilojaan. Vesisadekin (talossamme on peltikatto, joten veden ropina katolle kuuluu hyvin) riitti laukaisemaan pelkotilan. Ukonilmalla sain useimmiten sulkea koiran jonnekin pimeään turvaan ja suojaan (muut koirat kurittivat sitä sen epänormaalista käytöksestä johtuen). Myöhemmin riitti jopa sähkökaapista kuuluva pieni naksahdus (kun päivä/yö sähkö vaihtuu) ja koira oli tolaltaan...jos mieheni sanoi PUM! meni koira myös tolaltaan...
Yritin käyttää koiralla myös korvatulppia, huonolla menestyksellä, eivät nimittäin pysyneet paikallaan. 
Napoleon kuuroutui lähestulkoon täydellisesti siinä 10-11 vuotiaana, jonka jälkeen sen loppuelämä äänien kanssa oli helpompaa. 

Napoleon pentuna

Älä opeta koiraasi ääniaraksi, sekin on nimittäin jossain määrin mahdollista...eli kun pentu tai koira reagoi johonkin ääneen esim. säpsähtäen, sitä EI SAA rynnätä lohduttamaan tai rauhoittamaan, silloin annamme väärän viestin koiralle; että tilanteessa olikin jotain pelottavaa. Oikea tapa suhtautua tilanteeseen on olla tyynen rauhallinen ja normaali, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan...eli että kuuluu asiaan että maailma on pullollaan erilaisia ääniä.

Tässä vaiheessa on jo hyvä muistuttaa nuorten koirien ja pentujen omistajia parin kuukauden kuluttua koittavasta uudenvuoden juhlinnasta. Koiraa ei viedä ulos  paukkeeseen tuolloin, television tai radion äänenvoimakkuutta lisätään, verhot ikkunan eteen ja ollaan aivan normaalisti...!

Täällä myös hyvää tietoa ääniarkuudesta

Kommentoisin tähän linkkiin liittyen vielä omakohtaisia kokemuksiani; koirani eivät ole traumatisoituneet vaikka ovat joutuneet kokemaan äkillisesti koviakin ääniä; meillä on nurkan takaa heitetty (pojanviikarien toimesta) papattimatto muutaman metrin etäisyydelle koirista...ei siinä ehtinyt kuin hämmästyä ja jatkaa matkaa. Myös metsässä "räjähteli" välillä ihmeellisiä pommeja vuosia sitten (ne pojanviikarit)...yksikään koiristani ei ole alkanut pelkäämään ääniä..
Pojanviikarit korjailevat nykyisin autoja...välillä jysähtää pihalla kun jossain autossa on ehkä sytytys vähän pielessä tai muuta vastaavaa...tämä on tätä elämää, koskaan ei tiedä mitä nurkan takana odottaa...