Ihmeellinen Luonto!

Tänään aamukävelyllä metsässä törmäsimme Finan ja Töllin kanssa johonkin kanalintuun pesueineen, lienikö pyy, niin luulisin.
Yhtäkkiä jaloissa vaan pyöri kasa kirjavia untuvikkoja säntäillen joka suuntaan. Onneksi Fina oli hihnassa, joten sain sen pidettyä hyvin kuosissaan, ettei napannut ainuttakaan untuvikkoa. Tölli olikin sitten irti ja joutui osaksi "näytelmää" ja emolinnun tapaa pelastaa poikueensa. Emolintu roikotti siipeään ja juoksi muutaman metrin herättäen Töllin takaa-ajoon. Lintu nousi hieman ilmaan, lensi vaivalloisen näköisesti muutaman metrin ja tupsahti taas maan kamaralle, näin se jatkoi matkaansa ehkä satakunta metriä pois pesueensa luota, Töllin seuratessa kintereillä. Sillä aikaa poikaset hajaantuivat kovaa kyytiä sirkuttaen eri suuntiin. Jatkoin matkaani Finan kanssa, kutsuin Tölliä ja se tuli täyttä laukkaa luokseni. Lintuemo oli varmaankin pyrähtänyt lopulta puuhun Töllin tavoittamattomiin...luonnossa on nyt paljon tällaista pikkuporukkaa liikkellä.


Toinen luku samassa sarjassa on meidän ulko-oven viereen, postilaatikon päälle ja tuhkakuppiin pesinyt pikkulintu...ehkä joku sieppo? Ihmeellisen pesimäpaikan on itselleen valinnut. Toisaalta paikka on suojassa sateelta ja alustakin on tanakka, mutta minun mielestäni paikka on hyvin rauhaton. Vaan linnun mieleen se näyttää olevan hyvä. Mikäs minä olen lintujen touhuja arvostelemaan, hih! Se välillä pyrähtelee pois hautomasta, kun liikettä luonnollisesti on talosta sisään ja ulos jatkuvasti. Saa nähdä josko haudonta onnistuu...

ei mikään kirjekyyhky, vaan postilaatikkosieppo

Aasinsiltana tuo linnunpesän alla oleva jälkiliina (jota en tietenkään voinut käyttää)...viime torstaina teimme kimpassa Margitin ja Sabinan kanssa verijälkeä koirille Västankvarnissa. Kolme jälkeä veretettiin seuraavan päivän jäljestystä varten. Sää olikin sitten jäljenteon jälkeen aikamoinen, vettä oli satanut reilusti ja pitkään, tuultakin ollut kohtalaisesti. Perjantaina lähdimme ensimmäisinä Götan kanssa jäljestämään sitä vuorokauden vanhaa ja olosuhteiltaan hyvin vaativaa jälkeä. Minulla oli pieniä vaikeuksia valita oikeaa koiraa, vaan päädyin sitten Götaan...Götalla kun ei ole erityisemmin omia aktiviteetteja ollut pitkään aikaan. Itse olen viimeksi verijäljellä ollut Paavon kanssa joskus vuonna "keppi ja kivi" eli siitä on kauan aikaa...

Göta oli ilmiömäinen, oikea luonnonlahjakkuus tässä lajissa! Alkumakausta se haisteli tovin ja lähti heti päättäväisenä työhön. Oli aika haastavaa itselleni pysyä nahoissani, se nimittäin tuntui niin loistavalta nähdä ja tuntea oma taitava koira tekemässä haastavaa työtä ihan alkumetreiltä. Götan vauhti oli koko ajan maltillinen, se oli hyvin keskittynyt ja eteni hienosti ja epäröimättä. Itse olin varautunut jarruttelemaan, sillä Götassa löytyy sekä vauhtia että voimaa tarvittaessa. Vaan siellä tepastelin rauhallisesti liinan päässä seuraten taitavaa koiraani, mikä uskomaton fiilis!! Jäljellä oli myös kaksi kulmaa, joissa makaukset, ne Göta sivuutti tyystin. Se oikaisi mutkat suoriksi ja jatkoi työntekoaan. On kuulemma varsin tavallista että aloittelevat koirat tekevät näin, kertoi ohjaajamme Kati, kuin myös että työskentelimme vaativissa olosuhteissa, jopa kokeneille koirille.

Kun lopulta pääsimme kaadolle ja Göta löysi sen peuran sorkan...hyvä ihme...en osaa sanoin edes kuvailla, en ole ikinä koskaan milloinkaan nähnyt Götaa sellaisessa mielentilassa! Se otti sorkan suuhunsa ja kun kehuin sitä asiasta sanallisesti...se oli jotain sanoinkuvaamatonta, onnea, tyytyväisyyttä, onnistumisen iloa, sekoitus suurta ylpeyttä ja osaamista! Se kulki häntää matalalla heiluttaen edestakaisin ihmisten luo ja näytti kasvaneen kokoa ja melkeinpä täyttävän koko metsän, minun taitava Götani! Göta kantoi sorkan hyvällä otteella läheiselle tielle ja luovutti sen minulle hetken kuluttua ja epäröimättä. Katin arvion mukaan tällä suorituksella olisi kilpailussa irronnut ykköstulos. Oli kyllä mahtava kokemus itselleni nähdä ja kokea tämä!
Vieläkin oikein liikutun kirjoittaessani tätä...

Nybygårds Gulliga Göta "Göta"