Urokset ja nartut

Onko meillä ihmisillä stereotypioita koskien eri sukupuolta olevia koiria?
Kohtelemmeko narttuja eri tavalla kuin uroksia?

Jos nyt ajattelen omia koiriani...kieltämättä ainakin ajatuksissani syyllistyn edellämainittuun; Paavo on äijä! Tölli on äijä! Digi on äijä! Urokset ovat; jollain tapaa suoraviivaisempia, reippaampia, rohkeampia, helpommin ennustettavissa, ne on äijiä!
Ja nartut sitten...on tietysti narttuja! Niille on ehkä helpompi leperrellä kaikenlaista ja ajatella niiden olevan jotenkin hauraampia (eivät sitä kyllä välttämättä ole!!), mutta niiden käytökseen hormonit vaikuttavat todella paljon ja se kannattaa aina pitää mielessä.

Tietysti hormonivaikutus pätee myös uroksiin, luonnollisesti!
Testosteronin ("uroshormoni") vaikutus on vaan niin kovin erilainen, se harvemmin herättää meissä ihmisissä ainakaan hoivaviettiä ja sääliä! Eikä tee koirasta arkaa missään mielessä, ongelmat yleensä ovat aivan toisenlaisia; rähinää...astumisyrityksiä, merkkailua, ruokahalun muutoksia, ulvontaa tai ääntelyä, karkailua jne. eli eipä niin kovinkaan säälittävää...

Asia jota olen pitkään pyöritellyt mielessäni...nämä tapaamani "arkajalat", siis arat koirat joilla on kaikenlaisia fobioita (rodusta riippumatta, enkä todellakaan nyt ajattele vain pihakoiria) ovat olleet suurelta osin narttuja...lieneekö sattumaa? Ovat useimmat kasvaneet kaupungeissa tai taajamissa...virikkeitä sosiaalistumiseen on niillä siis oletettavasti (ja tietojenkin mukaan) ollut riittävästi. Onko kysymyksessä jotain samalla hormoneihin liittyvää...?

Niin tiineet kuin valeraskaatkin nartut käyttäytyvät hyvin samalla tavalla, ne ovat hormoniensa vallassa...ne mm. säpsähtelevät erilaisia asioita, saattavat esim. kiljua kun jotain äkillistä tapahtuu (aivan kuten pennut), laittavat "liinat kiinni" kun eivät halua jonnekin mennä, "oikuttelevat", ovat hellyydenkipeitä jne. Niiden ruokahalu voi olla loputon...ravintoa tarvitaan "valepennuille". Tekevät ja hakevat sopivaa pesää, piiloutuvat erilaisiin "pesäpaikkoihin", kuopivat ja kaivelevat, repivät ja raastavat. Ja kun valesynnytyksen aika tulee...jotkut nartut lopettavat syömisen, tyhjentävät suolistoaan jne. kuten tiineet synnytykseen valmistautuvat nartut. Kuviteltujen pentujen synnyttyä herää niillä myös voimakas vietti puolustaa jälkikasvuaan (siis tietysti olematonta sellaista) eli saattavat jopa käyttäytyä aggressiivisesti muita koiria (tuttujakin) kohtaan, tai ihmisiä kohtaan.

Törmään hyvin usein tähän valeraskausasiaan, se putkahtelee esille joka puolelta tuon tuosta. Nyt esimerkiksi täällä kotosalla yhdellä nartuistani on pohjaton nälkä, kaksi pesii peittojen alla ja se neljäs valeraskas on vielä suht normaali. Narttujen omistajat ehkä tuntevat heikosti koiriensa hormonikiertoa, tai eivät tule aina ajatelleeksi asiaa tai sitten on se toinen äärimmäisyys, jossa koiraa surkutellaan ja sen toiveita toteutetaan, koska se on valeraskaana, voi voi...se on niin sairaan ja surullisen näköinen, eikä omistajansa mukaan voi lainkaan hyvin.


Valeraskaus on narttukoiralle täysin normaali kiimanjälkeinen olotila. Se ei ole mitään yliluonnollista tai epänormaalia, eikä sellainen asia josta tulisi huolestua ja heti sännätä eläinlääkäriin. Koiraa ei myöskään tule sääliä ja surkutella ja ajatella että se voi huonosti. Valeraskaus on narttukoiralle täysin normaalia. Minusta tuntuu että tässä on yksi tekijä joka vaikuttaa siihen että narttukoirista saadaan hysteerisiä tai pelkääviä...niitä säälitään ja surkutellaan valeraskauden oireiden vuoksi. Kiinnitämme liikaa huomiota oireisiin, jotka siis ovat ohimeneviä ja normaaleja. Pystymme myös itse oikealla asenteella ja reippaudella auttamaan valeraskaita koiria, lenkittämällä niitä enemmän ja suuntaamalla niiden huomiota muihin asioihin ja tekemisiin.

Monesti kuulee ihmisten kertovan, että haluavat narttukoiran, koska se on helpompi... Itse en näe narttua sen helpompana kuin urostakaan, koiria ovat kummatkin, kummallakin sukupuolella on omat hyvät ja huonot puolensa.

narttu & uros, samanlaisia ja silti erilaisia =)

Viihdyttävää valeraskautta...

Pieniä "kauhutarinoita" elävästä elämästä...

Sänky on myllätty sikinsokin, lakana on revennyt tai revitty ja koira on kateissa...hetken tarkastelun jälkeen näen että peiton alla on liikettä. Nostan varovasti peittoa ja sen alta paljastuu tuijottava pieni koira joka vähän muriseekin, mukanaan sillä on peiton alla viisisakarainen vihreä muovinen leikkikalu. Koira ei poistu paikaltaan käskemällä vaan nostamalla ja kun lasken sen maahan, palaa se välittömästi suurella kiireellä ja tohinalla paikalleen peiton alle. Sama ilmiö toistuu useana päivänä...hieno koiranpesä tuo meidän sänky.

Herään yöllä ja menen vessaan, sytytän valot ja astun sisään...melkein huudan kauhusta, sillä pyykkikorissa liikahtaa jotain valkoruskeaa! Hetken tarkastelun jälkeen näen kaiken selvästi; Ingeborg on valloittanut pyykkikorin pesäkseen, ei leluja ei pentuja, mutta hyvä pesä on pyykeistä tehty, paikka on rauhallinen ja lämmin, ainakin öiseen aikaan. Ingeborg käyttää pesäänsä muutaman päivän ja yön.

Vaatekaapin ovi on raollaan, laitan sen kiinni...jonkin ajan kuluttua sama ilmiö toistuu, suljen oven uudelleen. Kaapista kuuluu kuitenkin ääniä...hengitystä ja kuopimista...avaan oven ammolleen, sieltä löytyy...Jappi! Valesynnytys taitaa olla meneillään, sitä kestää ainakin vuorokauden, kuopimista ja hengästynyttä, turhautunutta hengitystä ja voihkimista. Jappi asuu kaapissa ainakin viikon ellei toistakin, tulee kiireellä syömään ja nopeasti takaisin, ulkoilemaan ei tule vapaaehtoisesti, Jappi täytyy viedä väkipakolla ulos tarpeilleen. Ulkoa sillä on heti tulenpalava kiire sisälle ja suorinta tietä vaatekaappiin!

Viime talvena kun lunta oli melkeinpä liian paljon ja pakkasta myös, takapihamme terassin alle lumeen oli jäänyt yksi pienen pieni koiranmentävä aukko. Päästin koirat iltapisulle kymmenen maissa illalla, hetken kuluttua otin koirat sisälle (pakkasta oli paljon) ja laskeskelin että yksi puuttuu...Nimenhuudon jälkeen totesin että Lotta on puuttuva koira. Ja eikun ulos takaisin ja kutsumaan Lottaa, joka ei kuitenkaan kutsuista huolimatta tule! Hain sisältä itselleni otsalampun ja tähystelin siitä koiranmentävästä aukosta mahallani lumessa maaten terassin alle...siellä kiilui kaksi silmää!!! Lottahan se siellä killitti, oli ilmeisesti ajatellut rauhaisaa terassinalustaa talvipakkasella omaksi pesäkolokseen. Sainpas tehdä hetken verran maanittelutyötä että Lotta suostui tulemaan pois piilostaan, ehdin jo nähdä mielessäni lumitöitä lapiolla hien virratessa ja ryömiväni mahallani terassin alla jotta saisin oman Lottani sisälle lämpimään. Muutamana iltana Lotta toisti tämän temppunsa.

Näillä pikkuisilla omakohtaisilla kokemuksilla haluan kertoa, että narttukoirilla valeraskaus on tuiki tavallista ja kuuluu siis osana niiden elämään. Niillä on hormonitoiminta samantyyppistä kuin tiineilläkin nartuilla, jotka siis oikeasti odottavat pentuja, mutta pienellä viiveellä. Kun tiineellä nartulla progesteroni-hormoni laskee jyrkästi synnytyksen alkaessa, niin valeraskaalla progesteronitaso laskee loivemmin, eli pikkuhiljaa, aiheuttaen näitä pesäntekoja ja valesynnytyksiäkin pidemmällä ajanjaksolla. Valeraskaana narttukoirat käyvät läpi samoja oireita kuin tiineetkin, väsymystä, ruokahalunmuutoksia, pahoinvointeja, ovat hellyydenkipeitä, eivät jaksa kiinnostua kaikesta tekemisestä tai ulkoilusta jne. Niillä myös herää tietynlainen suojeluvaisto (jälkeläisten suojelu), joka sekin osaltaan voi aiheuttaa omistajalle hämmennystä; narttu saattaa muuttua hetkellisesti epäsosiaaliseksi, eli murisee ja karttaa mieluiten mm.muita koiria, jopa tuttujakin.
Eli summa summarum, hormoneilla on merkitystä monessakin asiassa, ehkä useammassa kuin ajattelemmekaan. Itse mietin aina kun koiran käytöksessä tapahtuu tai näen jotain poikkeavaa, että milloin sillä olikaan viimeksi juoksu/kiima...usein selitys on siinä...

Ja valeraskauden hoitoon sitten...on olemassa lääkitys, mutta se ei mielestäni ole ratkaisu, ei ainakaan omien koirieni kohdalla! Ruokaa voi vähentää ja liikuntaa lisätä, leluja laittaa piiloon, oikeastaan näin pitäisi tehdä jo heti juoksujen alettua. Eikä ehkä kannata liikaa säälitellä koiraa moisesta, vaan olla itse asennoitunut oikein, olla reipas ja todeta että valeraskaus menee itsekseen ohi, aika tekee tehtävänsä ja pian koira on taas oma ihana itsensä...kunnes se seuraava juoksu/kiima tekee taas tuloaan!!




Göta juoksee




Nybygårds Gulliga Göta